Mä muistan Helsingin tälläsenä sumusenharmaana. Sellasena se on näyttäytyny mulle nää viimepäivät. Istun kakkos- ja kolmoskerroksen välissä, isolla ikkunalaudalla. Katolta tippuva vesi napahtaa välillä ränniä vasten ja joskus joku kävelee ohi alhaalla kadulla. Mä kuulen sen, kun sisällä on niin hiljasta. Vaikkei täällä oikeestaan koskaan oo. Vieressä näkyy yläsalin suljettu ovi ja puhiksenmaikka, joka venyttelee käytävällä jonkun verkkaripukeisen abin kanssa.
Välillä joku pysähtyy ja alkaa juttelee, kysyy mitä mä teen tai kurkkaa olan yli koneen näyttöä. Ja mä kirjotan. Yritän kirjottaa. Vaikka mun ei pitäis. Mulla on kaikkea rästissä. Ja mun täytyis nyt olla tosi luova. Niinku aina. Kirjottaa kirjaa. Tai lukee huomiseks Seitsemän veljestä loppuun (eli mun kohdallani kuunnella vielä seitsemän yli tunnin mittasta CD:tä). Mutta mä istun ja tuijotan. Mietin. Mietin kaikkee mitä mun pitäis tehä. Mietin mun kavereita, joita mä en oo nähny pitkään aikaan. Mietin asioita, joista haluisin niille kertoo. Mietin mun ystävää, joka istuu nyt tuolla salissa ja kirjottaa ruotsin ylioppilaskoetta. Mietin, miks R:ltä oli kaikki Smash-patukat loppu. Ja miten se reagoi, ku tuonki sille kokeen jälkeen vaan purkillisen Sambapastilleja. Se varmaan nauraa. Se nauraa aina.
Mut mä mietin. Mietin sitä, että mäki istun vuoden päästä tuolla salissa. Kirjottamassa terveystietoa. Mietin, miten se ajatus ahdistaa mua jo nyt. Mutta toisaalta en malta odottaa. Mietin, että tää vuos on mennny tosi nopeesti. Ja kohta on koeviikko. Sit alkaa vika jakso. Ja mä mietin, miten on taas kohta kesä. Mietin, et sitte mun lukiosta on kolmasosa suoritettu. Ja mä mietin ensimmäistä päivääni täällä. Mietin, miten kello tikittää. Ja, että on taas maanantai, vaikka se oli äskenki. Ja mietin. Ja mietin. Ja mietin. Katon ulos sumuseen Helsinkiin ja lopetan miettimisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti