Aika

Illalla tallilta tulon jälkeen lähin purkamaan ärsyyntymistäni pitkälle juoksulenkille kännykän ja kuulokkeiden kera. Sitä kun ehtii päivän mittaan aina välillä vähän ikävästi kertyä. Takasin palattuani istahin sitten hetkeks meijän etupihan kuistille tuijottamaan tähtiä ja puhaltelemaan höyryävää ilmaa keuhkoista. Ja siinä vaivuin sitte ajatuksiini.

Mietin sitä mitä puhuttiin mun kaverin kaa ruokiksella tänää ajasta. Ja siitä, miten nopeesti se kuluu. Vastahan äsken oli kesä ja nyt vaihtuu jo huhtikuuks pian. Ja kohta on taas viikonloppu. Tätä ajan kulumista mä päivittelin jo edellisessä tai sitä edellisessä päivityksessä. Mutta täähän on oikeesti ihan käsittämätöntä! Musta tulee varmaa eläkeläinen, jo ennen ku mä ees huomaan. Mun aika kuluu ainaki hirveen nopeesti. Mut silti sitä tuntuu aina olevan hirveen paljon jäljellä. Joskus haluis, että se vaa loppuis vähä nopeemmin.

Silti ainoo asia, jota mä toivon saavani on juuriki se aika. Aika ihmisiltä, jotka merkkaa mulle tosi paljon. Mut välillä tuntuu, ettei niillä oo antaa mulle sitä ollenkaan. Vaikka mä kaikkeni teen ollakseni niille sen arvonen. Ihmisvuosia on kuitenkin keskimäärin Suomessa lähemmäs kasikyt ja kuvittelis, että siinä kyllä ehtis kavereitaanki näkee, mutta välillä varttiki tuntuu vaikeelta monelle. Kai tähän maailmaan vaan sitte mahtuu vielä enemmän tekemistä, ja joku hullu yhteiskunta osottaa meille keskisormee, jos me ruvetaan tarpeeks laiskoiks tai muuta. Ihannehan olisi, että ihminen pystyis toisella aivopuoliskollaan tekemään töitä samalla, ku lepuuttaa toista, kuten delfiinit tekee. Sillähän säästyis niinki turhalta asialta kuin nukkuminen ja sekös vasta oliski teleportti kestävään kehitykseen.

Vaikka mäkään en kykene tohon delfiinitemppuun ja siks joudun elämään muiden tavisten tavoin tätä normaalia aikataulutettua elämää kirjottamisien, koeviikkojen, elokuvaprojektien, mopokoulujen, harrastuksien sekä hevosten vauhdittamana nii haluun ja yritän silti jakaa vähäistä aikaani niille, joiden kanssa viihdyn. Mutta välillä tuntuu, ettei sitä aikaa saa takasin oikeen miltään suunnalta. Ja siks mä toivoisinki, että meidän työteliäs kansamme heräis hitaasti siihen ajatukseen, että on muutaki elämää ku duuni, koulu, projektit ja muu süpörpakollinen. Siinähän kuluttaa ittensä vaa loppuun. Ja tappaa myös niiden innostuksen ihmissuhteisiin, jotka odottaa päivästä toiseen jossai tienristeyksessä, että tuleekohan se toinen moikkaamaan vai ei. Toisinaan musta tuntuu, että oon aika paljo yksikseni sielä tienristeyksessä ja se tosiaa tuntuu pikkusen kurjalta. Siihen ainaki väsyy nopeesti. Siks, jos joku joskus oottelee mun tapaamista turhaan niin ilmottaa suuttumuksestaan/ärtymyksestään/muusta tunteestaan, kiitos, koska tiiän, miltä tuntuu tulla yksin takasi kotiin, ku odotukset on ollu jotain ihan muuta. Ei jätetä ketään venaamaan vaan muistetaan, että aikataulujaki on pikkusen varaa muuttaa tässä kaheksankymmene vuoden sisällä.