Vedän ylleni löysän, vihreän t-paidan ja jalkoihini lyhyet yöshortsit, joissa seikkailee vaaleanpunaisia possuja. Vien sukat pyykkikoriin ja suljen oven palattuani huoneeseen. Käännyn ylösalaisin ja suin hiukseni nutturaksi pääni päälle. Sidon ne kiinni kahdella ruskealla hiuslenkillä, jotka ovat jääneet roikkumaan ranteeni ympärille purettuani tämänpäiväiset lettini äskettäin pidetyssä perheemme leffaillassa. Hiuksiani on niin paljon, ettei yksi pompula riitä. Ja toinen on aina kadoksissa.
Huokaisen syvään ja astelen huoneeni poikki. Käyn makaamaan sängylle leuka käsivarsia vasten nojaten. Tuijotan hiljaa eteeni ja mietin. Näkemättäkin tiedän, että vaaleanpunainen kännykkäni makaa laturin jatkeena lattialla. Vilkaisen sitä aina välillä silmänurkasta, kun olen aikomassa laittaa ystävälleni viestin. Viestin, jossa haluaisin kertoa, kuinka tärkeä hän on minulle. Kuinka paljon välitän. Mutta tiedän, että sitä on turha hokea. Kenties siksi, ettei se merkitse hänelle niin paljon. Ja siksi, ettei hän ymmärtäisi kuitenkaan, mitä tarkoitan. Haluaisin naputtaa viestin, jossa kerron kaikesta siitä, mistä olen halunnut jo pitkään puhua hänen kanssaan. Tai vain toivottaa hyvää yötä. Mutten tee sitä. Koska kuulin hänen äänensä tänään. Hän oli onnellinen. Ja siksi en halua muistuttaa häntä olemassaolostani. Tiedän hänen olevan iloinen siitä, että saa viettää aikaa muiden kanssa. Ja siksi en soita. Enkä laita viestiä. Koska tiedän, että minun kanssani on vaikea olla. Ja haluan hänen voivan olla onnellinen. Koska välitän. Enkä halua laskea hänen harteilleen omia ongelmiani. Koska rakastan hänen iloista ääntään, vaikka se saa minut tajuamaan, että hänen on ehkä parempi niiden ihmisten kanssa, jotka tekevät hänet onnelliseksi. Toivoisin voivani olla yksi heistä. Mutten ole. En osaa tehdä häntä onnelliseksi. Ja siksi en sano mitään. Koska rakastan, vaikkei hän sitä ymmärrä. Ja se sattuu. Vaikkei hän sitä kuule. Mutta tiedän hänen olevan onnellisempi näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti