Vedin punaisen toppatakkini hupun pois päästäni ja ravistin lumet katoksen alle paljaaksi jääneelle kivilaatoitukselle. Tuuli puski kylkeäni ja heitti päälleni lisää märkää ja valkoista, kun avasin yhden tilastokeskuksen raskaista ovista työntyen sisään lämpöiseen toimistorakennusilmaan. Kahden oven ja muutaman otsatukansukaisun jälkeen turvaportit pysäyttivät minut tavalliseen tapaansa, joten käännyin vastaanottotiskin takana puhelimeen puhuvan miehen puoleen. Kello oli vasta puoli kaksi, koska koululta metrolla kestää kalasataman asemalle vain nelisen minuuttia.
- Voiks sä soittaa iskän alas? Sillä on mun kännykkä, selvensin miehelle, kun tämä oli jo ehtinyt painaa puhelimen takaisin paikoilleen. Hän hymyili ja näppäili numeron. Vilkaisin ulos lumimyräkkään ja odotin kuulevani vastauksen luurin läpi, mutta muutaman tuuttauksen jälkeen mies sulki puhelimen.
- Se oli äsken lounaalla, mutta nyt ei ainakaan vastaa toimiston puhelimeen. Mee tohon oottaa, nii joku tulee hakee sut ylhäältä.
Mies painoi nappia saadakseen turvaportit avautumaan, ja minä pääsin pujahtamaan aulaan. Istuin isolle, mustalle nahkasohvalle eivätkä jalkani yltäneet alas lattiaan asti. Tunsin oloni taas pikkutytöksi. Heiluttelin nilkkojani ja suin hiuksiani, joista tuuli oli taiteillut linnunpesän. Kuutelin takanani valuvan pienoisvesiputouksen lorinaa ja vedin mustalla tussilla yli kauan odottamani kirjallisenilmaisun palautteen, joka oli taas tänään peruttu. Sitten iskän työkaveri tuli korot kopisten hissistä ulos ja sanoi tämän olevan vielä kokouksessa, mutta pyysi minut ylös juomaan kahvia. Vastasin, etten juo kahvia, mutta kävelin hänen perässään hissiin. Nainen painoi kuudenteen kerrokseen vievää nappia, jolloin skriinille syttyi suuri, vihreä kutonen. Ehdin ajatella, että toisin päin kutonen on ysi, ennen kuin olimme jo astuneet ulos hissistä. Jätin takkini ja laukkuni iskän toimistoon ja menin taukotilaan. Iskän työkaveri kysyi taas hymyillen, maistuisiko kahvi ja vastasin, etten juo kahvia, mutta kaadoin itselleni kupillisen teetä ja istuin selailemaan jotain tylsää talouslehteä, jossa sanottiin, että lihavat saavat huonompaa palkkaa kuin laihat. Tee näytti ihan kahville ja oli aika vahvaa, mutta maistui hyvältä, etenkin kun en ollut syönyt mitään kello kuuden aamiaisen jälkeen.
Hetken kuluttua työkaveri sanoi käyvänsä kokoustilassa hakemassa iskän ja nämä saapuivatkin pian takaisin. Sanoin iskälle, että kännykkäni oli jäänyt autoon ja tulin hakemaan sitä, koska pääsin äidinkielen kirjoitustilaisuudesta niin aikaisin, että seuraavan junan lähtöön oli vielä kaksi ja puoli tuntia. Siemailin teetäni loppuun ja iskän kysyessä, miten novellianalyysi meni, kerroin, että olin istunut ensimmäiset puolitoistatuntia edessäni pelkkä tyhjä paperi, mutta saanut loppuvaiheesta ylös ehkä joitain sellaisiakin asioita, joita opettaja oli odottanut. Kun kuljimme hissillä takaisin alakertaan, mainitsin myös, että olisin voinut onnistua ehkä paremmin, jos en olisi hukannut ohjemonisteita ja olisin ehtinyt vaikka automatkalla sisäistämään sen, mitä niissä luki. En kuitenkaan sanonut sanallakaan siitä, että päiväni aikana ei oikeastaan ollut tapahtunut mitään hyvää, vaan kaikki oli mennyt huonoimmalla mahdollisella tavalla ja vastoinkäymiset olivat alkaneet heti herättyäni. Onneksi edes kännykkä löyty autosta ja pääsin lähtemään metrolle. Kysyin vielä iskältä, että mitä me söisimme ilalla, kun äiti oli taas Tukholmassa työmatkalla. Ehdotin, että laittaisin ruokaa, mutta lisäsin myös, ettei iltaruoalla olisi minulle niin väliä, kunhan se ei vain olisi pakastepizzaa. Iskä lupasi hakea jotain palatessaan illalla töistä.
Noustessani liukuportaita pitkin ulos harmaasta metrotunnelista painoin napit korvilleni ja musiikkia puhelimesta. Ja kaikessa kliseisyydessään samalla hetkellä, kun astui ulkoilmaan, taivas päälläni kirkastuin, aurinko kurkottautui pilvenreunalta ja koko maailma tuntui taas hymyilevän. Lisäsin vähän volyymia ja lähdin tanssahtelemaan ihmisjoukon halki kohti Rautatientoria. Halusin vain sysätä mielestäni kaikki huolet ja murheet, jotka olivat seuranneet minua koko aamun. Muistutin itseäni siitä, että vaikka mitä tapahtuisi, vaikka kaikki ihmiset ympäriltäni katoaisivat ja vaikka elämäni suistuisi pohjamutiin, minulla on aina musiikki ja toivottavasti vielä pitkään tulevaisuudessa rakas hevosenikin. Se lukeutuu myös niihin, jotka eivät koskaan jättäisi minua yksin ja jotka ovat aina läsnä, kun tarvitsen. Loppujenlopuksi yksikään ihminen ei voi koskaan antaa minulle samanlaista luottamusta, jonka avulla olen niin kytköksissä Readyyn.
Kaiken kukkuraksi löysin Rautatieasemalta onnenapilan. Se oli piirretty erään vieressäni junaa odottavan naisen kurvalehden taa ja vilkkui sieltä aina auringonsäteiden osuessa oikeasta kulmasta. Hymy kipusi poskilleni ja herätti myös Ressulaisten kaverieni huomion heidän kävellessään raidetta kohti. Olin iloinen heidän näkemisestään. Ihanaa, että elämässäni on vielä niitä ihmisiä, jotka tuntevat minut jopa kahdentoista vuoden takaa. Heille olen se saparopäinen viisivuotias, eikä tarvitse yrittääkään esittää mitään muuta. Kaikkien ihmissuhteitten käännyttyä päälaelleen, on vielä niitä, joiden kanssa aloitin ensimmäisen luokan ja leikin koiraa päiväkodissa. He tuntevat minut, tietävät kuka olen ja hyväksyvät juuri sellaisenaan. Heidän kanssaan on helppo olla, kun ei tarvitse pelätä hylätyksi joutumista tai riittämättömyyttään. Sellaista tunnetta ei usein enää koe, kun käy koulua, jossa kaikki ovat uusia tuttavuuksia ja jokaiselle pitää antaa mahdollisimman hyvä kuva itsestään, ettei jäisi pois porukasta. Ehkä toivoisin, että onnenapila tuo jonain päivänä vielä lisää sellaisia ihmisiä, jotka pitävät minusta juuri sellaisena saparopäisenä, jonka olen kätkenyt syvälle sisääni, piiloon muilta ihmisiltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti