Kuviksentunti. Tuijotan kelloa manaten sitä liikkumaan nopeammin. Olemme ensimmäisen pöydän luona, pian toisen, kohta kolmannen. Jokaisen on omalla vuorollaan esiteltävä työnsä ja luettava ääneen siitä saamansa palaute. Tunnen kämmenteni hikoavan. En tiedä vielä, mitä omassa lapussani lukee, mutten oikeastaan edes haluakaan saada sitä selville.
Muiden työt ovat niin hienoja. Ne ovat keränneet paljon hyvää palautetta. Keväinen, pirteä, Afrikkamainen tunnelma, hauska, iloinen fiilis, vauhdikas, humoristinen... Opettaja kehuu ja muut taputtavat. Puristan kynsiä läpi ranteeni ihon. Pois, pois, pois, haluan pois. Voi kun emme ehtisi käydä kaikkia läpi. Voi kun minun työni unohtuisi, jäisi välistä.
Yritän paeta kauemmas, kun siirrymme minun ryhmäni pöydän luo. Opettaja nostaa kuitenkin työni ylös, kaikkien nähtäväksi ja silmäilee minua odottavasti. Kohotan pienen tapettipalan pöydältä ja tuijotan sitä lujasti. Yritän pitää neutraalin ilmeen ja hallita vapisevaa ääntäni. Alan hitaasti lukea sanoja ja toivon, että tunti päättyisi edes, ennen kuin pääsen listan loppuun.
Ahdistava, ulkonäköpaineet, häiritsevä, ristiriitainen, ruoka hallitsee ihan kaikessa, ulkonäkökeskeisyys ja monta kertaa syömishäiriö. Syömishäiriö... se sana on teipattu otsaani.
Lasken paperin takaisin pöydälle, enkä ota katsekohtaktia enää kehenkään. Tiedän jo mitä minusta ajatellaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti