Mulla on ollu tähän asti kiva loma. Oon ollu kaverin kanssa leffassa kattomassa Rautarouvaa ja sen jälkeen menin lapsuudenystävälle yöks, jonka kanssa lenkitettiin koiraa, saunottiin, syötiin, puhuttii syvällisiä ja katottiin sekä American psycho että meistä kuvattuja vanhoja videoita (ollaan oikeesti tunnettu läpi koko elämämme). Oli ihana vierailu, ei voi muuta sanoo ja pisteenä i:n päälle näin junassa vielä mun ystävän, jonka oon tuntenu ekasta luokasta asti sekä yhen toisen, joka tuli meijän entiseen kouluun yläasteelle. Sovittiin, että pidetään kunnon miittinki huomenna koko peruskoulunaikaisella kaveriporukalla. Ja sit meille on tulossa heti aamusta vieraita, joiden kanssa puidaan läpi meidän syksyn Afrikanmatkaa, minkä lisäks maanantaina on suvun perinteinen yhteinen pääsiäisjuhlaillallinen isovanhemmilla. Eli sosiaalisekshan tää taas menee.
Kaiken touhun ja hulinan keskellä en kyllä tiedä mitään ihanampaa kun se, että illalla kun punanen aurinko on jo laskemassa horisonttiin, linnut alkaa hitaasti hiljetä ja lämpötila ulkona painua nollaa kohti, saan astella sisään talliin ja pujahtaa mun hevoseni karsinaan. Valo siivilöityy kauniisti ikkunan läpi ja mä nään, kuinka sen ääriviivat kullertaa hämärässä. Se painaa päänsä mun syliin ja mä saan nuuskia hetken sen poskea, ihan hiljaa. Ja se tuoksuu vähän keväälle, raikkaan viileälle illalle, mudalle ja itselleen. Hieroa otsaani sen kaulaa vasten ja katsella, kuinka se puhaltelee höyryä sieraimistaan. Kietoa kädet sen kaulan ympäri ja tuntea, miten se nojaa hitaasti päätään mun olkaani vasten. Se on ilonen, kun mä olen tullu takas. Ja mä tiedän sen, vaikkei se voikaan sitä mulle sanoa. Ja se huomaa, miten mä olen sitä ikävöiny. Joka päivä.
Ja siinä mä seison. Nojaten hevoseeni. Sulkien silmät. Haistellen. Hitaasti hengittäen. Melkein nukahtaen. Kuunnellen hiljaisuutta meidän ympärillä. Readykään ei liiku. Painaa luomensa kiinni. On rauhassa. Ihan hetken. Ja se riittää. Sitten se muistaa, että sille tilattiin säkillinen porkkanoita just torstaina, eikä se oo saanu syötyä vielä edellisiäkään loppuun. Se kääntää päätään ja mä tunnen liikkeen sen kaulassa. Avaan silmät, mutten liiku. Se katsoo mua. Ihan hiljaa. Ja sitten se alkaa kaivaa mun takintaskua siinä toivossa, että siellä olis jotain sille. Eikä se tajuu, että porkkanoita ei voi säilyttää taskussa samalla tavalla ku karkkeja, vaikka oon sen monta kertaa sille selittäny. Sen turpa mun kyljessä kutittaa ja mun on pakko ottaa askel sivulle. Nauran ja se kallistaa päätään vähän kysyvästi. Nappaan ovenraosta sille porkkanan ja Ready ottaa sen kokonaisena suuhun. Sitten se tajuu, etti voi nielasta sitä pureskelematta ja yrittää kääntää sen suussaan niin, että se mahtuu jauhettavaks. Kokemuksesta tiedän, ettei se onnistu ja laitan kädet sen turvan alle. Ready halkasee porkkanan keskeltä niin, että toinen puolisko putoaa mun kämmenilleni. Hymyilen ja ojennan sen sille, kun on saanu edellisen syötyä loppuun. Sitten se tuuppaa mua päällään hellästi ja nuolasee vähän poskea. Pyyhkäsen takkini hihalla kasvoilleni jääneet porkkananjämät ja annan suukon sen otsalle. Alan kertoa sille kaikkea, mitä on ehtiny tapahtua ja se kuuntelee jokasen sanan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti